Jo ennen matkalle lähtöä olin lukenut hieman Annecy:stä ja siitä mitä aktiviteettia sen ympäristöstä voisi löytyä. Oli varjoliitoa Alppien välissä ja linnakierrosta ranskankielisen oppaan kanssa ja sitten oli rotkoreitti.
Ensimmäinen vaihtoehto putosi pois, kun pelkkä ajatus sai ihokarvat pystyyn, enkä olisi missään nimessä halunnut, että vain toinen lähtisi tuollaiseen kokemukseen yksin, sillä en ole saanut vakuutettua itselleni, että moinen varjo pysyisi juuri minun kohdallani taivaalla. Toinen vaihtoehto oli mielenkiintoinen, mutta ajat eivät oikein mätsänneet ja ei tuo ranskakaan oikein taitu kielenä. No sitten kolmas vaihtoehto rotkoreitti, se kuullosti riittävän haasteelliseksi tai ainakin minulle, joka pelkään korkeita paikkoja tai itseasiassa en pelkää kiivetä korkealle, vaan ongelma on se, että en uskalla tulla alas sieltä. Joten tämä ajatus tuntui loistavalta valinnalta, koska missään ei lukenut, että tarvitsisi kiivetä tai kavuta alas jotain jyrkkiä rinteitä. Riittäisi vaan kun uskallat kulkea korkeuksissa.
Les Gorges du Fier -rotkoreitti
Koska meillä oli ns siirtymäpäivä, läksimme ajoissa liikkeelle ja olimme rotkoreitin portilla tasan 9.30 eli heti sen avaantumisen aikaan. Pieniä perhosia leijaili vatsanpohjassa ja sydänalassa ahdisti ajatus ja tietoisuus siitä, että pitikin taas mennä haastamaan itseään ja ehdottamaan jotain tällaista.
Alkumatka näytti lepsulta kun kuljettiin puolisen kilometriä hyvää asfalttipolkua. Lippujen osto á 5,75€ ja matkaan. Lipun myyjä antoi joitakin ohjeita ja varoituksen sanoja, mitä ei saisi tehdä reitillä.
Syvään hengitys ja matkaan, en tiedä kummin olisi ollut parempi, mennä edellä vai tulla perässä, molemmat vaihtoehdot tuntuivat kammottavilta. Arg..se oli totta, mitä olin lukenut. Askelmat olivat puuta ja minun mielestäni eivät täyttäneet kaikkia kriteerejä kestävästä puusta. Onneksi ei satanut, sillä silloin olisi ollut vielä lisäefekti, liukkaus.
Kapea kallioon kiinnitetty kävelysilta lähti kiemurtelemaan korkeuksiin ja oli pääsääntöisesti niin kapea, ettei ollut asiaa ohitukseen, muuten kuin pysähtymällä ja siirtymällä kallion tai kaiteen puolelle. Onneksi olimme ensimmäisien joukossa, eikä ruuhkaa ollut.
Lämmin ja kylmä samanaikaisesti ja sydänalassa tuntuva ahdistus valtaa kun yritän hakea jokaiselle askeleella mielestäni vahvaa lautaa. Hienoa, huomaan, että lautojen alla, keskellä on tukeva teräspalkki..ja kävelen kuin mannekiini askel askeleelta teräspalkkia myötäillen.
Stop..palkki loppui ja laudat ovat vain reunoissa kiinni, lautojen välistä näet korkean pudotuksen..heikottaa ja tuntuu että happi loppuu. On pakko pysähtyä hengittämään. Taisi siinä muutama valittu sana päästä suustani, kun päivittelin tyhmyyttäni, miksi pitää lähteä kiusaamaan itseään tänne saakka ja suurinpiirtein luin jo testamenttia ääneen, siinä samalla kun näin jo iltalehtien uutiset silmissäni ”suomalaispariskunta joutunut rotkoreitti onnettomuuteen”.
Muutamien kymmenien metrien päässä askelmalaudat vahvistuivat ja silminnähtävästi ne oli hiljattain vaihdettu uudempiin. Toivottavasti kukaan ei ole joutunut kokemaan sitä, että ne olivat pettäneet alla. Jämäkämpi alusta hieman helpotti oloani kun ne oli vieläpä laitettu niin, että niiden raoista ei nähnyt alas oikeastaan ollenkaan, eivätkä notkuneet kun joku ohitti sinut.
Saatoin kulkea jo hieman vapautuneemmin korkeuksissa ja katsella ja ottaa kuvia. Valitettavasti tuota korkeusefektiä ei saa minun kuvaustaidoillani toistettua, mutta voin sanoa, että varsin vaikuttava kokemus kokonaisuudessaan ja senkin puolesta, että selvisimme hengissä, jälleen yhtä kokemusta rikkaampana ja toivottavasti myös vahvempana.
Tässä joitakin napsittuja kuvia reitin varrelta. Kuinka luonnon muovaamat karut kivet voivatkin olla näin vaikuttavia ja omalla karulla tavallaan kauniita.
Reitti kesti noin tunnin verran ja palasimme autolle hyvillä mielin, olin voittanut oman pelkoni ja olin ylpeästi onnellinen siitä. Söimme leipomosta hankkimamme eväät ja matka jatkui kohti Italiaa ja seuraavaa kohdettamme Alba:a.
Matkalla tuntemattomaan 