Matera oli kiinnitetty jo aika aikaisessa vaiheessa yhdeksi kohteeksi, joka haluttiin nähdä. En itseasiassa edes tiedä mikä siinä kaupungissa ennen sinne menoa viehätti, mutta näin jälkeenpäin ymmärrän hyvin ja yritän jotenkin kuvailla omia tuntemuksia tuolta.
Olimme varanneet huoneiston Booking.com:n kautta ja yhtenä valintakriteerinä oli luola. Joskin sillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä alkukantaisuuden ja luolassa asumisen kanssa, vaan oli todella upea ja moderni asumus, jossa oli kaikki ajateltuna viimeistä piirtoa myöden.
Vuokraemäntä otti meidät jälleen lämpimästi vastaan ja esitteli hieman paikkoja. Näkemämme oli vaikuttava ja lukeutui kyllä ehdottomasti ykköskaartiin majapaikoistamme, joissa olimme vierailleet.
Kallion sisään rakennettu asumus kaikilla herkuilla ”Bellissimo”
Olimme päättäneet yöpyä vain yhden yön, joten ”käsimatkatavarat” sisään ja taloksi ja heti liikkeelle, sillä meillä oli vielä paljon nähtävää siellä.
Matera kuuluu myös yhteen maailmanperintökohteista ja jotenkin syvästi allekirjoitan tämän.
Heti ensihetkistä Materassa minulle tuli jotenkin sellainen ”hiljainen” olo kun katselin ympärilleni näitä karun kauniita maisemia. Sillä täällä ollaan tosiaan asuttu luolissa, ilman mitään mukavuuksia vielä 50-luvulla! Samoissa asumuksissa asuivat eläimet ja ihmiset. Ja että tämä tuli muka yllätyksenä Italian päättäjille.
Miten voi olla mahdollista, että tällainen kokonainen kaupunki olisi ollut olemassa, että sen oloista ei tiedetty. Sama kuin ottaisi Suomen kartalta jonkun kohtuu kokoisen kaupungin ja siitä ei muka kukaan sen ulkopuolella tietäisi, millaiset olot siellä on.
Tämä oli syy ”hiljaisuuden” tunteeseen. Tästä oli vaiettu aiemmin ja aistin ja tunnen tuon vaikenemisen täällä myös itse. Kävellessäni kujilla, en voinut olla ajattelematta, että kuka vastaantulijoista olisi alkuperäinen asukas ja asunut noissa luolissa. Tuntui jopa hieman pahalta ja väärältä, että tulimme tänne ”luxus” luolaan viettämään lomaamme.
Jossain kirjoituksessa sanottiin, että ”Jumalakin oli kääntänyt selkänsä tälle paikalle” ja siltä sen historia vaikutti. Paikka oli kuin hautausmaa, mutta kaunis sellainen, puhutteleva ja jokainen asumus oli kuin hautakivi, jolla on oma tarina.
Mutta ilmeisimmin tilanne on täällä täysin muuttunut ja nyt paikka on nykyisellään kovinkin arvostettu ja se on valittu jopa vuoden 2019 kulttuurikaupungiksi.
Päivä kului kuin siivillä ja ilta laskeutui kaupunkiin..kaunista..todella kaunista. Kameran akku päättää loppua juuri ennen ja näkymät piirtyivät enemmänkin verkkokalvoille.
Päivän taapertelu kaupungissa otti sen verran voimille, että päätimme syödä pikaisesti ja löysimmekin paikallisen hampurilaispaikan. ei niin vilkkaalta turistikujalta. Hampurilaiset menivät suoraan suoniin ja se johti siihen, että halusimme mennä nauttimaan ansaittua lepoa omassa luolassamme. Olipa rauhallista ja hiljaista.
Tämä kaupunki jäi mieleen ja jokin sanaton myötätunto ja kunnioitus jäi tätä paikkaa ja sen alkuperäisasujia kohtaan. Toivottavasti he eivät turismin myötä joudu jättämään kotejaan/luoliaan ja toivottavasti tätä paikkaa ei raiskata täydellisesti turismin myötä.
Joten anteeksi ja kiitos, kun saimme vierailla tässä hienossa paikassa.
Päätimme lähteä todella hyvissä ajoin jälleen liikkeelle seuraavana aamuna ja mennä nukkumaan ajoissa.
Mutta uni ei tullut, sillä yksi asia vaivasi, meillä oli seuraavana päivänä maan vaihto ja lauttamatka oli edessä. Olimme varanneet netin kautta lauttamatkan Barista Bar:iin (Montenegroon) ja saaneet siitä vahvistuksen, mutta ei mitään muuta. Siitä vähän tarkemmin myöhemmin.
Huonosti nukutun yön jälkeen tavarat kasaan ja nokka kohti Bari:a ja lauttasatamaa.
Matkalla tuntemattomaan 